sunnuntai 22. joulukuuta 2013

Sinä et valita paikkaa, sinä vaihdat sen

Viimeksi kirjoitin miten hänen äänensä vaikuttaa muhun. Olen ollut onnesta niin sekaisin, saanut kaiken, että olen unohtanut etten ansaitse tätä.

En aluksi tuntenut olevani kotonani tässä suhteessa. Missä ovat vaikeudet? Missä on väkivalta, epävarmuus, heikkouksien etsiminen, pelaaminen, uhkailu ja julma tapa antaa kärsiä ja kun haavat olivat lähes parantuneet, repäistä taas rupi auki? Tunnen vetoa pimeisiin asioihin ja pitkään halusin olla osa sitä, koska olen sellainen, olen pimeä ja kuulun siihen maailmaan. Se on jotain jota osaan käsitellä ja jollakin sairaalla tavalla antautua sen vietäväksi. Se synkkyys jossa elin vuosia oli hirveyksistään huolimatta kotini. En koskaan epäillyt ettenkö kuuluisi sinne, se oli minun maailmani. Ihmettelin muita, ihastelinkin ja joskus kadehdin niitä jotka elivät valossa, mutta ajattelin aina että pimeys on minulle luonnollista, että tämän täytyy ollakin näin. Ettei mikään muu vaihtoehto olisi mahdollinen.

Minä itkin, kärsin ja rakastin kuin vain rakastunut voi. Ei pidä paikkaansa että rakkaus on sokea. Se voi kulkea laput silmillä ja olla kuuntelematta muita, mutta sokea se ei ole. Taustalla oli se joka minut pelasti, oikeudentunto joka sanoi ettei tämä ole oikein. Mutta tekeydyin sokeaksi ja kuuroksi koska olin varma että tämä kestää. Olin kokeillut onnea kerran, se ei kestänyt, joten hukuin pimeyteen ja luotin siihen että siellä en koskaan ole yksin. Tein kaiken mitä toinen pyysi, olisin vaikka kuollut siihen paikkaan. Kaikki minulle muut rakkaat jäivät toiseksi, koska sellaista yhteenkuuluvuuden tunnetta oli mahdotonta vastustaa. Olisin mielummin kuollut kuin antanut sen mennä. Mariskan biisin sanoin, se on todella osuva: "ja kuinka sä tullen ja mennen mua pelailit kuusi-nolla mä hävisin mut silti vaan halusin mukana olla kuolla ennemmin kuin mennä". Miten sellaisen totaalisen hylkäämisen jonka kohteeksi joutuivat ne jotka minusta todella välittävät voi ikinä antaa anteeksi? En miettinyt sitä silloin, mutta mietin sitä nyt vuosien jälkeen.

Musta piti tulla taas elävä, kuuleva ja näkevä. Riuhtaisin itseni pois pimeästä yllättävän helposti ja jatkoin matkaa juuri miettimättä mitä oli tullut nähtyä ja tehtyä. Valo oli häikäisevä. Ihastuin siihen kun huomasin miten helppoa elämä voi olla. Yhtäkkiä en joutunutkaan varomaan jokaista sanaa ja kierimään hulluuden pyörteissä miettiessäni miljoonia kauheita mahdollisuuksia mitä voisi tapahtua. Ei tarvinnut juoda itseään niin humalaan, että heräsi jostain missä ei tiennyt ollenkaan olevansa. Ei tarvinnut psyykata itseään niin sekaisin että leikkeli toisen ihmisen asukokonaisuuden postimerkin koikoisiksi palasiksi ja poltti sen hysteerisesti nauraen. Yhtäkkiä olin minä vain, ja sain tehdä mitä halusin. Ja minähän tein. Se vapaus jota tunsin oli melko huikentelevaista, mutta nautin siitä. Pikkuhiljaa kasvoin vahvemmaksi, pystyin kestämään pettymyksiä murtumatta ja pakenematta takaisin omaan helvettiini.

Sitten sain jotain ainutlaatuista, jotain sellaista joka opetti minut arvostamaan itseäni. Elämällä pelaaminen oli ohi ja sain tilalle arjen. Kun ajattelen tätä nyt, en ollut elänyt varsinaista arkea ennen. Huomasin että se sopii minulle ja tajusin että ihmiset voivat antaa voimaa toisilleen, eivät vain viedä sitä. Tämän käsittäminen kesti aikansa ja aika ajoin olin luisua takaisin siihen missä olin elänyt niin pitkän aikaa. Halu olla rakastettu voitti. En enää halunnut rakkautta toisella millä tahasa ehdoilla. Minusta tuli niin vahva, että pystyin olla mielummin yksin kuin teeskennellä jotain muuta mitä olen. Ja niin syntyi onni. Joku voi rakastaa minua sellaisena kuin minä olen.

Mutta tosiaan, unohdin etten ansaitse tätä. Sen ajan jonka vietin pimeässä, kirjoitin lunastusoikeuden sieluuni jonkun kanssa joka haluaa olla minua vahvempi, ja nyt se on tullut hakemaan omaansa.

Tarkoitan tällä masennusta joka on palannut voimakkaana. En halua menettää tätä mitä mulla on, haluan olla vapaa ja onnellinen koska huomasin että se on mahdollista. Musta on tullut sydämeltäni sellainen etten enää valita paikkaa, vaan vaihdan sen. Rakastan niin palavasti, mutta en halua pyydellä loppuelämääni anteeksi. En jaksa pimeää uudestaan. Täytyykö siihen kuolla jos ei pysty päästämään irti?


lauantai 24. elokuuta 2013

Ja sinun äänesi

Rakas,

Yhden päivän odottaminen voi tehdä iloiseksi viikoksi, ja toivon että elämä sun kanssasi jatkuu juuri näin. Rakastan sussa sitä miten saat mut nauramaan joka päivä, miten nauran yksinkin kun mieleen tulee sun juttujas. Ja kun näen jotain mistä pidät, ajattelen sua ja toivon että olisit paikalla. Kun olet poissa, ikävöin myös huonoja puoliasi.

Mä olen mustavalkoinen ja sä olet  värikäs. Yhdessä me keksitään vielä lisää sävyjä ja valloitetaan maailma. Ei, me ollaan valloitettu se jo. Sen näkee sellaisista hetkistä kun ollaan yhdessä jossain ja tuntemattomat ihmiset hymyilee meille ja sanoo että meidän täytyy säilyttää tämä. Niin täytyy. Oon onnellisempi ku ikinä olisin kuvitellut olevani. Sä teet mulle juttuja joita en kuvitellut olevan olemassa..

Ja sinun äänesi riisuu synkkyyteni kuin vaatteen pois..

Rakkaudella,
Jänis

teksti hääpäivänämme leijonan merkissä, käärmeen vuonna.


tiistai 19. maaliskuuta 2013

Huuda, huuda vapaudesta

Aloitetaanpa linkillä ytimekkäästi kirjoitettuun blogitekstiin homoavioliitoista ja kohusta sen ympärillä.

Luitteko sen? Minä luin ja olen hiton tyytyväinen, että kyseinen kirjoitus on levinnyt netissä nopeasti. Toisaalta, en usko että monikaan on hirveästi miettinyt koko asiaa, juuri siksi että se ei vaadi syvällisempää pohtimista. Nyt asiaa mietitään, koska siitä on tehty kohu. On käsittämätöntä miten eduskunnassa saatettiin kumota sukupuolineutraali avioliittolaki. Tämä on kohun arvoista, itse asia ei. En ole kuullut yhtäkään tosissaan lausuttua vastalausetta homojen avioliiton siunaamiselle. On luonnollista, että kaksi aikuista ihmistä haluavat mennä naimisiin, joten en ole juuri pohtinut koko asiaa. Eduskunta näköjään on.


Suomi on toistaiseksi ainoa pohjoismaa, jossa tasa-arvoista avioliittolakia ei vielä ole. Tämä on suora siteeraus tämän päivän hesarista. Eikö tämä kerro jotain siitä että olemme pahasti jälkijunassa mitä sivistykseen tulee. Ahdasmielisyydestä, tekopyhyydestä ja byrokratiasta sen sijaan ei ole pulaa. Oma pointtini tässä on se, että miksi tätä asiaa pitää edes miettiä? Keneltä se on pois jos kaksi samaa sukupuolta olevaa henkiköä menee naimisiin? Jos tätä vastustetaan, pitäisi koko avioliittoa kritisoida samalla tapaa.

Kuva nyysitty Pupulandian Jenniltä, joka kirjoitti myös osuvasti aiheesta.

Edit: Tähän mennessä kansalaisaloitteen sukupuolineutraalin avioliittolain puolesta on allekirjoittanut  45 415 ihmistä. Nimien kerääminen alkoi tänään.

keskiviikko 6. maaliskuuta 2013

Vaikeita kysymyksiä

Kopioin tämän Thinspotting blogista, jota harmikseni en enää löydä. Toivon, että Lilli-Sylvialla on kaikki hyvin. 

Olen aina rakastanut näiden ystäväkirjatyylisten kyselyjen täyttöä, ja löysin kysymyksiä jotka eivät ole aivan helpoimmasta päästä.


Mikä on ollut sun elämäsi onnellisin päivä?
Ensimmäisenä tuli mieleen kun istuttiin ilta-auringossa Koh Taolla, kiireettä ja velvollisuuksitta, silmänkantomattomiin upeaa maisemaa katsellen.

Mitä onnellisuus tarkoittaa sinulle?
Tasapainoa. Taitoa olla yksin ja muiden kanssa.

Haluaisitko mielummin olla onnellinen vai laiha?
Onnellinen. Onneton laiha ei olisi onnellinen?

Mitä antaisit jos saisit olla molempia? 
Jos sen voisi jollain antaa tai ansaita, eihän onnettomia ja lihavia olisikaan. Hypoteesina antaisin rahaa.

Mikä on tärkein asia elämässäsi? Mitä rakastat eniten?
Oma epävakaa, rakas rämä mielenterveys.

Mitä vihaat eniten?
Piittaamattomuutta

Jos saisit toivoa mitä vain, mitä toivoisit?
Maailmanrauhaa.

Jos saisit syödä yhtä ruokaa lihomatta, mikä se olisi?
 
Artisokka

Onko sinulla lempiruokaa?
 
Artisokka
 
Tuntuuko sinusta ettet ole sairas?
Ei. Nykyään tiedostan sairauteni ja osaan elää sen kanssa.
 
Itketkö usein?
Itken. Nykyään vollotan ilosta, surusta ja liikutuksesta. Disneyn piirretyt on kovia paloja. Ennen olin kovapintaisempi ja hallitsin tunteeni paremmin,

Oletko mielestäsi kiltti?
En.  
 
Kuka on sinusta kaunein julkkis?
Uma Thurman, Kate Moss, Michelle Pfeiffer

Voisitko kuvitella myyväsi itseäsi? Millä hinnalla?
 
Kuvitella voi kaikenlaista, mutta matka tekoihin taitaisi olla aivan liian pitkä. 

Kerro mitä kaikkea on rakkaus? 
Iloa, halua pitää huolta toisesta, intohimoa ja luottamusta.
 
Mikä on elämän tarkoitus?
Nautinto.

Joko ymmärrät, missä asioissa vanhempasi ovat reppanoita?
Jep, itseäni en niinkään.

Haluatko vielä opiskella jotain?
Haluan.

Montako lasta haluat?
 
En yhtäkään. En tosin vanno että vastaan samoin esim. viiden vuoden päästä.

Uskotko Jumalaan tai johonkin sellaiseen? 
En, mutta olen kiinnostunut buddhalaisuudesta.

Oletko lukenut Oscar Wildea?
 
Jonkun verran.

Jos sinun pitäisi tappaa yksi ihminen, eikä kukaan saisi tietää, että tappaja olit sinä, kenet tappaisit?
Jonkun mielestäni todella pahan ihmisen, vaikka 8 vuotiaan tytön kiduttaneet ja tappaneet isän ja äitipuolen. Tosin oma moraalini ei hyväksy toisen tappamista, joten tämä taitaisi jäädä kuitenkin tekemättä.

Mitä kadut?
Tyhmyyttä, sokeutta ja muiden ihmisten kaltoin kohtelua. Tosin yritän ajatella, että ei kannata tuhlata elämää piehtaroimalla katumuksessa ja syyllisyydessä. Pidän kokemiani omantunnontuskia riittävänä rangaistuksena pahoista teoista.

Jos saisit olla kuka vain, kuka olisit? 
En vaihtaisi, vaikka valitankin huonoista piirteistäni jatkuvasti.

Missä näet itsesi 10 vuoden päästä?
Jossain lämpimässä maassa, hyvän kirjan ja mielen kanssa.

Mikä on huonoin ominaisuutesi? 
Äkkipikaisuus ja periksiantamattomuus

Nautin myös bondmaisista tehtävistä, joissa sinulle sanotaan yksi sana johon täytyy vastata ensimmäisenä mieleen tulevalla sanalla. Nämä kysymykset veivät aikaani tunnin, vaikka vastasin melko lyhyesti. Olen etsinyt netistä varmaan kaikki psykologiset testit, ihan vain tekemisen ilosta. Tämä lienee yleistä naisilla, vaikka mustetahratestiä en ole koskaan päässyt tekemään.

torstai 14. helmikuuta 2013

200000 euroa vuodessa ja joutuu ajamaan vuoden 96 bemarilla

..Kyllä oikein säälittää tuollainen kohtalo. Provosoidun muutenkin herkästi, mutta juttu suurituloisten sinnittelystä arjen keskellä verottajan viedessä leijonanosan, sai minut kiehumaan. Ihmisten ahneus on jotain mitä en kykene ymmärtämään. Tämä on mennyt liian pitkälle. Miten nämä suurituloiset kehtaavat valittaa verotuksesta, kun samaan aikaan omassa maassa elää ikänsä työtä tehneitä ihmisiä jotka joutuvat elämään jatkuvassa IT-neuvottelujen pelossa. Kun työpaikka menee alta, on tyhjiössä josta on äärimmäisen vaikea nousta.

Olemme tulossa jatkuvasti enemmän Amerikan malliin. Kaikki on kiinni rahasta. Meillä valtio ei enää huolehdi omistaan. Sen sijaan syydämme lainarahaa EU:n, ja politiikot hymyilevät maireasti ja lupaavat kuun taivaalta ja tähdetkin myös. Mediassa syyllistetään venäläismummon karkotusta ja ihmiset kauhistelevat kuinka julmaa kohtelua tämä on. Samaan aikaan suomalainen vanhus tekee itsemurhan, koska ei ole parempaa vaihtoehtoa ihmisarvoisen elämän jatkamiseen. Oma isoäitini on 92 vuotias veteraani, käytännössä lähes kuuro ja sokea. Palvelutaloon ei pääsen koska "pärjää hyvin yksin". Yksityiselle ei ole varaa. Kotihoitaja käy muutaman kerran viikossa 10 minuutin visiitillä keittämässä puuron, jonka voi sitten lämmittää mikrossa nälän yllättäessä. Mummi sanoo kaipaavansa kuolemaa, enkä tiedä kumpi on pahempi; olla järjissään ja fyysisesti huonossa kunnossa, vai järkensä menettänyt hyväkuntoinen vanhus. Niin tai näin, jokaiselle meistä kuuluu inhimillinen ja ihmisarvoinen elämä. Ja kuolema.

tiistai 22. tammikuuta 2013

Maalaishiiret ja kaupunkilaishiiret

Mulle on viimeaikoina sattunut silmiin ja korviin useita tapauksia joissa venäläiset tai virolaiset naiset haukkuvat suomalaisia. Täällä ollaan kateellisia ja nöyristeleviä harmaavarpusia, väkivaltaisia ja sukupuolettomia. Suomalaisena naisena tuo yleistäminen tuntuu pahalta, vaikka kuinka yrittää jättää nämä puheet omaan arvoonsa. Kaikkea ei aina jaksa ottaa huumorilla.

Nöyrä ei ole synonyymi nöyristelylle. Tekeekö se, etten halua pukeutua niin että mitään ei jää arvailun varaan minusta tyylittömän ja mauttoman tylsimyksen jonka mies ymmärrettävästi katsoo mielummin naisellista itätyttöä? Onko naisellisuus yhtä kuin vesirajaminihame, liika hajuveden käyttö ja korkeat korot niin arjessa kuin juhlassa, helteessä ja pakkasessa? Tekeekö se että maksan itse laskuni minusta vähemmän naisen? Mielenkiintoinen on myös Anu Saagimin kommentti suomalaisten ja virolaisten fysiikan eroista. Meillä suomalaisilla kun kilot tulevat vyötärölle, virottarilla taas rintoihin ja takapuoleen.

Juttelin asiasta oman miehen kanssa provosoituneessa mielentilassa johon jouduin lueskeltuani keskustelupalstoja. Tiedän, idioottimaista puuhaa asian vierestä. Keskustelupalstoilla vallitseva mielipide oli suunnilleen tällainen "Jokainen suomalainen mies haluaa oikeasti venäläisen naisen". Tämä oli niin pöljästi sanottu, joten naureskeltuani aikani, luin näitä miehelleni ääneen. Liekö huonoa itsetuntoa kun mieltä lämmitti saada ytimekäs ei todellakaan vastaus, sekä kehuja suomalaisten naisten ulkonäöstä ja älykkyydestä. Ja jos minuun vaikuttaa nämä puheet, niin kuinka paljon ne vaikuttavat esimerkiksi vaikutuksille tavallista herkempiin ihmisiin, teineihin, huonosta itsetunnosta kärsiviin, särkyneisiin sydämiin?

Tämän takia yleistäminen on niin perseestä. Ja tämän takia aion täst edes kehua kanssaeläjieni ulkoasua ja luonnetta useammin. Riippumatta etnisestä alkuperästä.

tiistai 23. lokakuuta 2012

Tekniikan ihmeitä ja ihmettelyä

Yleensä olen sitä mieltä, että valittavista vaihtoehdoista on osoitettava parasta. Entä jos kaikki vaihtoehdot ovat huonoja? Olen silti edelleen samaa mieltä. En voi sietää ihmisiä jotka valittavat kuinka asiat ovat huonosti, olematta valmiita tekemään niille mitään. Enkä suinkaan tarkoita, että kaikkien täytyisi juosta kaduille jakamaan flaijereita, pyrkiä kunnallisvaltuustoon tai alkaa kasvissyöjiksi. Ensimmäinen ja kaikilta odotettava askel on pysyä mielipiteensä takana, pystyä perustelemaan se ja oltava kuitenkin avoin muiden mielipiteille.

Kunnallisvaalit ovat tulossa, ja toivon sydämestäni että ihmiset jaksaisivat perehtyä asiaan. On helpointa aloittaa läheltä, ja äänestäminen oman kaupungin ja kaupunginosan tulevaisuudesta on sitä. Samaan aikaan minua raivostuttaa kaiken tiedon kärjistyminen internettiin (ei pelkissä vaaleissa, vaan muissakin asioissa) ja sen väheneminen muissa medioissa. Internet ei ole vielä niin vanha juttu, että kaikki meistä olisivat kasvaneet sen parissa. Itse kuulun juuri siihen sukupolveen joka on ollut otollisessa opppimisiässä kun tietokonetta on alettu käyttää muillakin kuin työn puolesta käyttävillä tai rikkailla. Vaikka tietokoneet ovat olleeet lähelläni ala-aste ikäisestä asti, en ole unohtanut aikaa ilman niitä. Muistan myös lankapuhelimet. Ja olen vasta 25 viiden vuoden iässä! Kuinka siis voimme olettaa, että jokainen meistä käyttää luontevasti koneitä hoitaakseen päivittäisiä asioitaan?

En vastusta tekniikan kehitystä, päinvastoin. Olen itsekin käynyt alan koulun ja ihailen uusia keksintöjä. Haluan kuitenkin säilyttää jotakin käsinkosketeltavaa, haluan lukea kirjaa paperilta matkustaessani bussilla. En halua pelätä että lukemiseni keskeytyy sen takia että akku loppuu. Tottakai maailma muuttuu, mutta annetaan hitaampienkin pysyä kelkassa. Tulee vielä aika jolloin lankapuhelimista ja kovakantisista kirjanjärkäleistä kerrotaan koulun historian tunnilla. En haluaisi, että tämä tapahtuu vielä omana elinaikanani.